Häätiimi

14.10.2024

Meidän häätiimissä on siis yhteensä 9 henkilöä, joista 5kpl on kaasoja ja 4kpl bestmaneja. Puntaroin ja painiskelin pitkään mun kaasovalintojen kanssa, mutta (yllättäen) sulhasella ei ollut tämänkään asian kanssa huolen häivää. Hänellä oli harvinaisen selvät sävelet siitä, että hän ei aio pyytää yhtään bestmania, vaan hän vaan aikoo ilmoittaa heille, että he kuuluu nyt meidän häätiimiin.

Ja juurikin niin siinä sitten kävi. Teemu kutsui kaikki tulevat bestmaninsa meille, istutti heidät alas ja ensitöikseen ilmoitti heille (omien sanojensa mukaan) kutakuinkin näin: "Mää oon aatellu, että teistä tulis mun bestmaneja" 

Bestmanit tuntuivat olevan ilmeisen otettuja ja mielissään tulevasta koitoksesta, mutta mullehan ei luonnollisesti mitkään ookoot riittäneet suostumukseksi, vaan tarvittiin ihan mustaa valkoiselle. 

Näppäränä (ja ahdistushäiriöisenä ja yliajatteluun taipuvaisena) tyttönä mää olin tehtaillut sekä kaasoille että bestmaneille omat sopimukset häätiimiin liittymisestä. Kaasosopimukset oli 2.5 sivuisia, ja bestmanien sopimuksen sain tiivistettyä 1 sivun mittaiseksi. 

Molemmat sopimukset antoivat mielestäni aika hyvän käsityksen siitä, mitä me odotetaan meidän häätiimiltä hääpäivänä, ja jo enne sitä. Kaaso-sopimukseen olin avannut hieman enemmän mun ajatuksia ja pelkoja hääsuunnitteluun liittyen, mutta pääosin sopimukset olivat aika yhtenäisiä. 

Muutaman jutun mainitakseni, me toivotaan meidän häätiimiläisiltä mm. näitä asioita:

1. Heidän pitää jaksaa (ja mielellään haluta) kuunnella meidän höpötyksiä hääsuunnittelusta ja osallistua suunnitteluun tarpeen vaatiessa

2. Odotamme rehellisyyttä kaikissa tilanteissa. Jos jotain ei jaksa/ehdi/pysty/halua tehdä, mietitään siihen yhdessä ratkaisu. 

3. Häätiimiläisten täytyy osallistua 2 häätiimin palaveriin (vähintään etänä) + hamaassa tulevaisuudessa siintäviin kirkkoharjoituksiin 

4. Järjestää meille molemmille ikimuistoiset polttarit (mielellään positiivisella tavalla)

5. Pitää puhe (bestmanit pitää yhden ja kaasot yhden)

6. Tehdä sulavaa yhteistyötä koko häätiimin kanssa

7. Kumartaa nöyrästi aina hääparin kohdatessa. (Eikä oo muuten kukaan kumartanut kertaakaan tähän mennessä...) 

Kaikki häätiimiläiset allekirjoittivat sopimukset hymyssä suin, eikä (ainakaan tietääkseni) kukaan epäröinyt osallistumistaan. Mulle oli kuitenkin tosi tärkeää tehdä selväksi (varsinkin kaasoille), että häätiimiläisyydestä on todellakin myös mahdollista kieltäytyä. Halusin alleviivata sitä, että meidän ystävyys ei kaadu siihen, haluaako nää tyypit olla mukana koristelemassa meidän hääpaikkaa ja oikomassa laahuksia alttarilla. Ja jos joku olisi halunnut (tai tulevaisuudessa haluaa) olla osallistumatta häätiimiläisen roolissa meidän häihin, niin asiasta on pakko keskustella rehellisesti meidän kanssa (lukee sopimuksessa).

Sulhanen ja 4 kpl uunituoreita bestmaneita

Yks iso syy siihen miksi oon ollu niin ääääärettömän ahdistunut ja (tarpeettoman) epävarma tästä koko häätiimihommasta (lähinnä siis kaasoista koska bestmanit oli Teemun henk.koht valintoja) on se, että vuosia sitten yksi meidän ystävistä ei sitten lopulta tullutkaan kummiksi meidän lapselle. Hän siis ensin hyväksyi kummikutsun, mutta perui sen jälkeenpäin. Tää asia on kyllä selvitetty ja puhuttu läpi monet kerrat, ja mää ihan oikeesti ymmärrän sen miksi tää kummi perui osallistumisensa. Me oltiin vaan valittu Teemun kans nää kyseiset kummit meidän lapsille jo kauan ennen kuin ne itse lapset oli meille mitenkään ajankohtainen asia. Kirjoitin kaikille kummeille vielä semmoset kortit, mihin koitin parhaani mukaan kynäillä sen, mitä he meille merkitsee, ja miten kovasti toivottaisiin että he haluais olla osa meidän perhettä. Ja se perhe-osa oli (ja on) mulla tosi-isosti korostettuna, koska me ei olla pyydetty Teemun kanssa meidän kummallekkaan lapselle kummeiksi ketään meidän sukulaisia. Ajateltiin, että "tätit on tätejä ja eno on eno" = niillä on jo rooli meidän lasten elämässä. Ja se rooli tulee olemaan 100% tasavertainen kaikille meidän lapsille. Meidän lasten kummit on meille se perhe, mikä me ollaan Teemun kanssa voitu itse valita. Ne tyypit kenen kanssa halutaan jakaa ilot ja surut, ja ne on semmosia huipputyyppejä kenet haluttiin mukaan myös meidän lasten elämiin. 

Me ja meidän muksujen kummit <3

Jälkeenpäin oon pohtinut, että eniten tässä kaikessa meni pieleen ajoitus. Me oltais Teemun kanssa voitu miettiä tätä kummi-asiaa jotenkin "ajankohtaisemmin", mutta me mentiin vaan 100% varmuudella sen mukaan, mitä me oltiin jo vuosia sitten keneltäkään kysymättä päätetty. Mää myös unohdin kokonaan ajatella sitä, että kummius merkitsee varmasti eri ihmisille eri asioita. Joillekkin se voi olla vain "pakollinen" tilisiirto kummilapsen merkkipäivinä, ja joku toinen taas saattaa viettää kummilapsensa kanssa kaikki maanantai-illat. Ja joillekkin kummius on se äänetön rukous ennen nukkumaanmenoa, joka kasteessa luvataan kummilapsen puolesta suorittaa. Ei kaikki varmasti ajattele kummiudesta niin, että kummi on nyt sitten automaattisesti osa kummilapsen perhettä (ainakaan sillä tavalla miten mää sen olin ajatellut)

Ja voi pojat että mää oon rämpiny tän asian yli tismalleen siitä missä se aita on korkeimmillaan. Mää en vaan kertakaikkiaan päässyt yli siitä ajatuksesta, että me siis pyydettiin tätä tyyppiä käytännössä perheenjäseneksi, ja hän sit haistatti meille vaan vitut (ja lähinnä mulle siis) Sitten vielä iski se suunnaton epäilys kaikkeen, ja kaikkiin. Haluaako kukaan olla oikeesti meidän (mun) lapsen kummi? Tai meidän (mun) ystävä ylipäänsä? Oonko mää ihan oikeesti niin perseestä? Jos olisin sitä ja tätä ja tuota, mutta vähemmän sitä niin sitte se ois kyllä varmasti suostunut!!! Ja sitten se tykkäis musta niinku mää siitä!!!!

Yritin niin kovasti keksiä sitä, mikä meissä oli vikana. Miksei me ei oltu riittävän hyviä. Miksi tää meille tärkee tyyppi ei halunnutkaan olla osa meidän perhettä? Ja samalla pelkäsin kuollakseni, että ihan kuka vaan muukin vois nyt sitten perua kummiutensa. Ja koko ystävyytensä meidän kanssa. Olihan mää pitänyt tätäkin kummia ihan itsestäänselvyytenä, samalla tavalla kuin kaikkia muitakin. Tän piti olla varmaa, ihan keltään kysymättä. Putosin kyllä ihan tosi korkeelta ja kovaa, kun en vaan voinut aluksi käsittää miksi tässä kävi näin.

Nyt kovasti jälkeenpäin luulen myös, että jos asiasta oltais heti puhuttu täysin rehellisesti ja avoimesti, ei tää ois (välttämättä) päässyt mun päässä kasvamaan näin isoksi asiaksi. Toki, se täytyy myöntää että mulla itselläni ei siinä ihan heti kaikissa raskaus-pettymys-viha-suru-huuruissa ollut ihan hirveää hinkua jutella tästä asiasta enää koskaan. En pystynyt, osannut enkä edes halunnut yrittää asettua tän kummin asemaan, enkä missään tilanteessa ajatellut että voisin koskaan aidosti ymmärtää hänen päätöstään. 

(Ja just siksi mää halusin kovasti korostaa ihan sopimuksillakin (jotka vien tarvittaessa oikeuteen asti ei oo vitsi) sitä, miten tärkeää se rehellisyys ja avoin kommunikaatio on. Vaikka se ois kaikkien osallisten mielestä täysin typerää ja turhaa, niin mieltä painavat asiat jutellaan heti halki niin, että ne ei jää painamaan kenenkään mieltä.) 

Tää on ihan äärettömän ärsyttävä asia nostaa esille, koska kuten jo aiemmin mainitsin (ja yritin parhaani mukaan korostaa) mää oon päässyt rämpimään tän yli. Tajusin, että eihän tässä oo missään vaiheessa ollut kyse siitä, minkälainen mää oon (tai minkälainen mun pitäs olla), tai siitä ettei tää tyyppi haluais olla millään tavalla enää koskaan osa meidän elämää. Tai siitä, että meidän syntymätön lapsi ois jotenkin jo valmiiksi vääränlainen. Mää kävin läpi ihan kaikki mahdolliset tunteet (lähinnä ne negatiiviset) ja mää oon jutellut tästä tosi paljon terapiassakin ja useamman kerran tän kummin kanssa. Oon niin kyllästynyt tähän aiheeseen, että tuntuu siltä niinku lukis samaa kirjaa aina uudestaan ja uudestaan. Mää todellakin osaan sen jo ulkoa, eikä tässä aiheessa oo mun puolesta enää mitään käsiteltävää. MUTTA. 

Mulle tuli täysin puskista se, miten paljon nää samat pettymyksen ja "hylkäämisen" pelon fiilikset nousi pintaan kun tuli se aika, että mun pitäis pyytää itselleni kaasoja. Se varmuus, mikä mulla oli silloin kun ekan kerran pyydettiin näitä "100% varmoja kauan sitten valittuja kummeja" oli tipotiessään. Nyt mua vähä jo naurattaa, mutta tuntuu myös tosi surulliselta, että mulle oli oikeesti yllätys, että mun kaikki kaasot suostui toimimaan mun kaasona. (ja käsittääkseni he oli(on?) vielä ihan onnellisia roolistaan) Jostain tuolta syvältä sisimmästä ne vanhat tuntemukset puski pahasti pinnalle, vaikka ne ei lähtökohtaisesti oo millään tavalla aktiivisesti mun mielenpäällä. 

Tiiättekö kuinka monesti oon unelmoinut siitä, että vois kaivella tuolta päänsisältä jonku asian, sit vaan käsitellä sen loppuun ja nakata pois? Mulla ei kertakaikkisesti käy järkeen se, että mitä mää hyödyn siitä että tämmöset ikävät tuntemukset kulkee mun mukana ikuisesti ja mahdollisesti pilaa multa monia mukavia asioita kaivautumalla esiin kun niitä vähiten odottaa? Ja nyt just juolahtikin tästä mieleeni, että en malta odottaa että pääsen käsittelemään mun tulevia polttareita sen kautta miltä musta tuntui mun babyshowereissa. Mää olin kuukausi kaupalla ihan hermoraunio (kun pelkäsin sitä että onko niitä vai ei ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä), ja polttarit tuo varmasti niitä samoja tunteita pintaan. (jaahas onko tää nyt sitten joku tarinan opetus, että koska oon jo kertaalleen käyny ne negatiiviset tuntemukset läpi niin osaan vältellä toistamasta samoja virheitä tulevaisuudessa? tai että niitä negatiivisia tunteita ei sit vaan tarvis enää uudestaan käsitellä niin kauaa?) On kyllä hyvä että näitä juttuja piisaa mun päässä mistä voi oTtaA oPiKseEn. 

Hääsuunnittelu on kyllä välillä vähän turhan kokonaisvaltaista hommaa, kun ilmeisesti koskaan ei tiedä mitä asioita tässä tulee vastaan ja mielenpäälle. (Paitsi Teemulle, koska tämäkään (koko kummi-asia) ei oo koskaan painanut sen mieltä samalla tavalla kuin mun, vaikka periaatteessahan me oltiin tässä keskenään ihan tasavertaisessa asemassa)

Ja ikävistä tuntemuksista puheenollen (tai mistäs minä sen tiiän) ja siis nimenomaa siitä puheenollen etten mää tiiä onko muilla ikäviä tuntemuksia (vähä meni vaikeeksi mutta saattepas maistiaisia siitä minkälaista on olla mun päänsisällä) NIIIN meidän häätiimissähän on mukana siis 2kpl eropareja. Äkkiseltään voisi ajatella, että jo yksi eropari voisi tuoda mukanaan vähän kireyttä ilmapiiriin, mutta meillä näitä on siis tosiaan kaksi. Käytetään heistä agentti-nimiä Ulla ja Seppo, sekä Matti ja Mervi. Ulla ja Seppo on eronneet jo useampi vuosi sitten, ja Matti ja Mervi n.6kk sitten. Erot, ihmiset ja suhteethan on tietysti kaikki aina erilaisia, mutta en kyllä jaksa uskoa että kukaan eron kokenut jotenkin erityisesesti unelmoisi siitä, että "pääsisimpä vielä joskus kävelemään exän kanssa alttarille." (ei toki pistetä heitä kävelemään keskenään käsikynkkää, mutta siis alttarillehan he meidän kanssa päätyy seisoskelemaan) 

Tää on myös tosi painava syy sille, miksi halusin korostaa kaikille osallisille sitä, että häätiimiläisyydestä on mahdollisuus kieltäytyä. Häät on kuitenkin ennen kaikkea rakkauden juhla, jossa sitoudutaan toisiinsa loppuelämäksi. Luvataan rakastaa toista ehdoitta, ja pysyä yhdessä niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Kaikki eivät kuitenkaan aina syystä tai toisesta  pysy, ja se herättää varmasti monenlaisia tunteita. En tiedä (eikä varmasti Ulla, Seppo, Matti ja Mervikään tiedä) minkälaisia fiiliksiä mun ja Teemun häät ja hääsuunnittelu heissä saattaa herättää, mutta mää yritän parhaani mukaan ottaa sen kannan, että en mää ainakaan voi heidän tunteitaan tietää (jos he ei niistä itse kerro). Eikä mun varsinaisesti kuulukkaan. Mää en voi yrittää loputtomiin arvailla heidän tunteitaan ja toiveitaan siitä, mitä mun pitäis tehdä heidän hyväkseen. (lupaan, oli aika kun kovasti yritin) Haluaisin tietysti yrittää tehdä tän häätiimiläisyyden heille mahdollisimman helpoksi, mutta toisaalta en haluais kohdata heitä kokoaikaa vaan "eron kautta". On kuitenkin ihan äärettömän vaikea olla ajattelematta näitä eroja, koskaan pelkään kokoajan tekeväni/sanovani joten typerää. Pelkään että en osaa ajatella ollenkaan jotain "kirjoittamattomia sääntöjä" ja sitten teen vahingossa kaikesta ihan äärettömän kiusallista ja epämukavaa. Ja sit taas toisaalta teen sitä sillä, että yritän niin kovasti jättää sen kiusallisuuden huomioimatta.

Ja tästä päästäänkin sitten taas siihen, että mää yritän olla miettimättä koko asiaa. Mää en kuitenkaan onnistu arvaamaan kaikkien 4 ihmisen tunteita ennenkuin he itse kokevat ne, ja he eivät varmasti myöskään keskenään koe näitä asioita samalla tavalla. Mun täytyy nyt vaan jättää tää asia hautumaan ja mennä vaan ihan kyytipoikana tässä tilanteessa. 

Oon kuitenkin kovasti kiitollinen koko meidän huikeelle häätiimille siitä, että he haluaa olla osana mun ja Teemun tärkeää päivää. Tää ei varmasti oo varsinaisesti "unelmatilanne" niin häätiimille kuin hääparillekkaan, mutta kyllä mää ja Teemu ollaan tässä selvästi voittajia. Olosuhteet ei ehkä oo ihanteelliset, mutta me saatiin kumpikin just ne tyypit meidän tiimeihin, ketä me haluttiinkin. 

Silloin kun me ruvettiin Teemun kans seurustelemaan, siinä kävi vähän niin että oli Teemu ja Teemun poikaystävät, ja mää ja mun tyttöystävät, ja siitä sitten muotoutui muitakin pariskuntia kuin vaan me. Meistä tuli yks iso kaveriporukka, joka on kuluneiden vuosien aikana hakenut kovasti uutta muotoaan muuttojen, erojen, uusien suhteiden, useamman lapsen (myös muiden kuin meidän) ja ylipäänsä aikuistumisen myötä. Vähän tuntuu kyllä hassulta tietyllä tavalla palata siihen asetelmaan että "tytöt ja pojat erikseen",mutta samalla tää tuntuu kyllä kutkuttavalla tavalla siltä niinku oltais palattu ajassa 10v taaksepäin. Minä ja mun tyttöystävät ja Teemu ja sen poikaystävät. Kaikki oli uutta ja jännää, enkä mää halunnut puhua mistään muusta kuin tuosta 2m pitkästä kiharapäästä. Ja nyt ympyrä sulkeutuu ja ollaan palattu takaisin siihen mistä kaikki alkoi. Nyt ei vaan tarvi enää suunnitella näitä häitä siellä omassa mielikuvitusmaailmassa, vaan ne tapahtuu ihan aikuisten oikeesti. Ja musta on ihana jakaa tätä häämatkaa näiden tyyppien kanssa, jotka on olleet meidän elämässä mukana jo sieltä ekoista vuosista saakka. 3/5 kaasoista ja 1/4 bestmaneista oli jopa paikalla siellä samalla riparilla, mistä me Teemun kanssa toisemme löydettiin. 

Meidän häätiimiläiset tuntee jo valmiiksi toisensa (toki osa paremmin ja osa vähän huonommin) mutta kaikki ovat kohdanneet toisensa tässä vuosien varrella jo useamman kerran 

Välillä (=lähes aina) musta tuntuu siltä, että me kyllä eletään Teemun kans keskenään ihan erilaista hääsuunnitteluaikaa. Jotenkin se pääsee kokoajan tosi paljon helpommalla kuin minä. Se vaan nauttii matkasta eikä jaksa murehtia mistään. Ja sekös ottaa mua välillä päähän niin kovasti että tekis mieli HUUTAA. Mää ojensin mun kilometrien mittaiset kaasosopimukset itku silmässä 2 ekalle kaasolle niin, että en ees nähnyt niiden reaktioita kun luikein vaan häntä koipien välissä pakoon. Ja seuraavat 2 sitten luki ne sopimukset mun nenän edessä ja mua jännitti niin kovasti että tuntu että mää kuolen siihen paikkaan (ok, pikkusen uskalsin luottaa siihen että mun sisko olis mielissään, koska ajattelin että se ei ehkä ollut osannut odottaa että pyytäisin häntä kaasokseni. ja siis se oli! yllättynyt ja mielissään siis.) Viidennelle laitoin sitten vaan kuvan sopimuksesta ja soitin hetkenpäästä perään että suostuuko se. Ja kaikille vaan itkin kokoajan että ei oo pakko suostua. Että oikein oli iloinen ja keveä tunnelma varmasti kaikilla osallisilla.

Ja kuten tuutte kohta huomaamaan, tän häätiimin kosintahomman ois voinu hoitaa myös ihan toisella tavalla...

Sulhanen kuulkaas suunnitteli bestmaneille sen sortin treffit että mulle ei oo konsanaan tässä 10 vuoden aikana moisia järkätty. Kaikki alkoi jo useita kuukausia sitten, kun me yhdessä sulhasen kanssa ideoitiin, että he vois tässä "bestmanien treffi-illassa" maistella vähän olusia. Teemun idea siis oli se, että he vois sitä olusta porukalla juoda, ja mun idea oli pitää siitä kirjaa. Tavoitteena oli siis se, että Teemu ja Teemun dreamteam löytäisi meidän häihin sopivan hää-oluen! (Henk.koht. en oo koskaan elämäni aikana juonut täyttä olutpulloa, joten mulle on ihan sama mitä olutta me tarjoillaan. En lähtökohtaisesti pidä oluen mausta ja muutenkin ne kaikki maistuu mun mielestä ihan samalle. Kannatan halvinta :D) 

Ajeltiin siis eräänä kauniina päivänä Oulu-Haaparanta väliä ja käytiin keräämässä paikallisesta viinakaupasta 8 eri makuista olutta. Oluiden valitsemisessa käytettiin tasan 2 kriteeriä. 1. Sulhanen halusi että se on Lageria ja 2. Mitä edullisempi olut = sen parempi.

Meidän (sulhasen) valitsemien oluiden hintahaarukka euroiksi muutettuna oli (sen hetken kurssin mukaan) 0.85-1.04€/tölkki. Kaikki olutmaisteluun valikoidut oluet oli sellaisia, joita sulhanen ei ollut itsekkään koskaan ennen maistanut. 

Me tehtiin yhdessä kaikille osallisille ihan superhienot arvostelulaput jotka kaikkien maistelijoiden tuli maisteluiden lomassa täyttää. Arvosteltavat ominaisuudet olivat tuotteen maku, tölkin ulkonäkö sekä kokonaisuuden hinta/laatu-suhde. Lisäksi pyysimme arviota siitä, muistuttaako tämä kyseinen olut mahdollisesti jotain toista olutta ja montako samanlaista arvon raatilaiset voisivat juoda putkeen. Lisäksi meillä oli vastausvaihtoehdot [x] kyllä ja [x] ei kysymyksille: Ostaisitko itse? Ja joisitko jos ilmaiseksi saisit?

Tämmöset näistä tuli!

Vastauksien perusteella sulhanen sitten laski kaikille olusille keski-arvon, jonka perusteella hän sitten teki lopullisen valinnan. Tai ainakin melkein, koska aika nopeasti hän myös tuli siihen tulokseen, että kyllähän me nyt otetaan kahdenlaista, kun suosikit ovat kuulema keskenään niin kovin erilaisia (epäilen..) Ja kaiken kruunaa se, että tää toinen valittu olut ei edes ollut mukana virallisissa makutesteissä. Se tuli vastaan ihan sattumalta, kun mun isä oli käynyt vastikään pohjoisessa kalastusreissulla, ja tulomatkalla poikennut haaparannassa virvoke-ostoksilla. Isi sitten tarjosi Teemulle maistiaiseksi yhden kala-kaljan, ja se oli ilmeisesti kerrassaan herkullista. Kala-kaljan ei siis tarvinut osallistua virallisiin karsintoihin, mutta niiden avulla löytyi kuitenkin se toinen hää-olut. Ja kuulema myös muutama semmonen, mitä ei tarvii ostaa enää ikinä.

No mutta eihän nää treffit pelkkään kaljanjuontiin jäänyt, koska sulhanen oli kyllä todellakin pistänyt parastaan. Juomat oli siis haettu jo kauan sitten isolla rahalla Haaparannasta asti ja me oltiin hiottu ihan naurettavan kauan nuista arvostelulapuista sopivan kokoisia ja näköisiä. Bestmanien oli tarkoitus saapua meille (muksut oli mummolassa ja meikämansikka hesoissa kattomassa PMMP´tä jeee) illanviettoon, ja kun alun virallinen ilmoitusosio oli käyty läpi, starttasi sulhanen autonsa ja vei koko porukan keilaamaan. Mulla ei oo oikeestaan mitään aavistusta siitä kuka siinä hommassa pärjäs, mutta se tuli kyllä harvinaisen selväksi että se ei ollut ainakaan sulhanen. Keilauksen jälkeen koko jengi kävi vielä Amarillossa syömässä (johon sulhanen oli varannut etukäteen pöydän) ja sieltä sitten matka jatkui takaisin meille suuren olutmaistelun ja saunomisen pariin. Teemu oli hommannut myös monta pakettia makkaraa (ettei tarvis poikien mennä nälissään nukkumaan) mutta harmillisesti hälle oli sitten iskenyt väsy ennenkuin grilli ehti illalla lämmetä. Bestmanit oli sitten tilanneet omin avuin mäkkäristä iltapalaa ja pelanneet pleikkarilla siihen asti, että nukkumatti oli käynyt heittämässä unihiekkaa heidänkin silmiinsä. (tai mistäs me tiedetään mitä ne on täällä hommannut kun mää en ollut kotona, ja Teemu veteli makkarissa sikeitä) 

Meidän ensimmäinen häätiimipalsu on kuukauden kuluttua, enkä malttais enää oottaa!! Pikkusen meinas tuottaa hankaluuksia löytää sopivaa päivää joka sopis kaikille, kun tiimiläiset saapuvat Ouluun Rovaniemeltä, Kokkolasta, Rautiosta ja Ylivieskasta. Lisäksi osa tekee vuorotöitä, ja kaks tiimiläistä on ollut vielä sopivasti ulkomailla kuukauden verran niin, että ne ajanjaksot osuivat melkein päivälleen peräkkäin. Ihana saada kaikki meidän tyypit pitkästä aikaa saman katon alle, ja sitten saan oikein luvan kanssa puhua meidän häistä vähintään 7 tuntia putkeen ilman mainoskatkoja! (Lämpimästi tervetuloa siis vaan kaikille osallisille :)

-Mira